Otteita matkapäiväkirjasta

Hossa! Mainos Sukeltajalehdessä... Missä se Hossa on? Sukellusleiri? Kirkkaat vedet? Jaa Suomessa? Ohjattua toimintaa ryhmissä? Vastahan sain sukeltajakorttini muutama viikko sitten. Voisikohan sinne mennä tällainen keltanokka? Puhelin käteen... Hetken odottelun jälkeen puhelimeen vastasi Laitisen Jokke, joka kovasti kannusti tulemaan leirille. Epäröin koska olen vasta-alkaja, mutta Jokke kertoi ettei sillä ole merkitystä, sillä vähemmän sukeltaneet saattaavat saada leiristä ehkä enemmän irtikin. Kun kyseessä on sukelluksellisesti tehoviikko, taidot kehittyvät ihan huomaamatta ja olosuhteet Suomi-sukeltamiselle ei enää paremmat voisi olla. Sopii minulle!

Matkaa oli taitettu jo monta tuntia, mutta uteliaisuus ja innostus tulevasta leiriviikosta piti virkeänä. Auto oli pakattu varsin piukkaan välttämätöntä, mutta myös varmuuden vuoksi -varustetta, Järvisen Sepon vankkaan leirikokemukseen perustuvan varustelistan mukaisesti. Perhoset tanssivat ripaskaa vatsanpohjassa kääntäessäni auton Perangantieltä kohti Hossan kylää.

Jatkonsalmi

Autoja oli jo melko paljon Jatkonsalmen kämppäkartanon pihamaalla kurvatessani tantereelle. Tammesvirran Minna toivotteli tervetulleeksi sukellusleirille ja kehotti siirtymään iltapalalle ruokasaliin. Kuullostipa hyvältä! Oman petipaikkani löysin neljän hengen huoneesta, jossa jo muut asukit olivat paikoilleen asettuneet. Rantasaunakin oli lämpimänä. Päivän autossa istumisen jälkeen oli ihana käydä löylyttelemässä ja uimassa ja samalla tutustua muuhun naisväkeen.

Leiri alkoi sunnuntaiaamuna täydellä teholla. Meni ensimmäinen leiripäivä, meni toinenkin. Kolmas leiriaamu valkeni aurinkoisena, kun käytävältä kuului Pandyn Jorman lempeän miehekäs "Komppaniassa herätys!" Entisenä rajamiehenä hänellä on omanlaisensa ote touhuun, vaikka muistuttaakin vahvasti lempeää nallekarhua. Kello oli siis seitsemän ja aika lähteä aamulenkille. Kun leirin aloitusaamuna mainittiin sana aamulenkki, hetken mietin ettei tämä taidakaan olla minun paikkani. Lenkki kuitenkin tarkoittaa lyhyttä patikointia lähimaastossa, johon ei kävellenkään saa varttia enempää kulumaan. Konkarit vakuuttivat että korvien paineentasausongelmia on huomattavasti vähemmän kun aamu alkaa pienellä happihyppelyllä. Totta tai ei, mutta korvaongelmiakaan ei ole ollut. Leirin kannatinpilareita ovat ruokailut, eikä aamupalatkaan tuota pettymystä; Juuri paistettujen sämpylöiden tuoksu tulvii vastaan eteisessä! Puuroa, jogurttia, leikkeleitä, kahvia... Hyvä päivä tänäänkin tulossa!

Oppitunnin aiheena oli solmut, joita Karppisen Matti varsin tottunein sormin opetti. Kun omassa solmurepertuaarissa on ollut lähinnä rusettisolmu ja se kuuluisa umpimähkä, oli oppitunti enemmän kuin tarpeen. Paalu-, ja jalussolmu, lippusolmu, alppiperhonen, säkinsuu, siansorkka... Huh huh! Solmut saatiin solmittua ja siitä siirryimme pakkaamaan ryhmän varusteita peräkärryyn. Hossaan tullessani en tuntenut täältä ketään ennalta. Leiriläiset jaettiin ryhmiin ja jo nyt oma kuuden hengen ryhmä tuntuu ihan omalta.

Poro laiturilla Rannassa oli jo muitakin ryhmiä ja kuhina kävi kuin muurahaiskeossa. Varusteita kasattiin, joku täytti vielä säiliötään, joku oli unohtanut kuivapukunsa alusasun Jatkonsalmeen, joku jätti auton avaimet peräkoslaan ja paiskasi luukun kiinni, joku kiipesi rinteeseen saadakseen puhelimeensa kenttää, joku huuteli o-renkaiden perään... Komeasarvinen porokin kävi laiturilla. Liekö tullut ihmettelemään tapahtumia, vai miettikö että taas tuo väen paljous on täällä. Vastahan ne viime kesänä...

Viikko-ohjelman mukaan ryhmällämme oli puutöitä, ja vaihtoehtoja oli joko saunajakkaran tai linnunpöntön rakentaminen. Linnunpönttö kuullosti hyvältä, ehkä vähän helpommaltakin, kun puutyöt ei mikään intohimo kuivalla maallakaan ole. Matti oli isäntänä tällä tontilla ja saatujen perusteellisten ohjeiden mukaan loimme parini Suskin kanssa suunnitelman kuinka toimitaan. Petri ja Tommi lähtivät veteen ensimmäisinä, me olimme vuorossa seuraavana parina, kun Tuija ja Arto jäivät vielä pintavalmiustilaan odottamaan vuoroaan.

Paritarkastuksen tarpeellisuus huomattiin jälleen kerran; painovyöni oli edelleen peräkärryssä. No olisihan sen tietenkin vedessäkin huomannut... Päätimme pintauida "tunnelilavan", eli rakennusmestan päälle. Meidän kummankin ilmankulutus oli vielä melko suuri, joten ei kannattanut haaskata sitä kohteelle siirtymiseen. Matti muistutti että ilmankulutusta pitää muutenkin seurata usein, sillä sahaaminen ja vasaroiminen kuluttavat ilmaa huomattavasti enemmän kuin maisemien katselu. Lähdimme liikkeelle rannasta ja poijun saavutettuamme oli jo pakko hengähtää. Pintauinti onkin yllättävän rankkaa!

Rakennuslautaa meille toi veneellä Puuperän Erkki. Teimme aamulla oppimamme siansorkan laudan ympärille, se olisi helppo alhaalla irrottaa. Ok? Ok! Alas! Liivi tyhjäksi ja poijunaru referenssinä laskeuduimme lavalle. Petri ja Tommi jättivät työkalut ja naulat lavalle, meidän piti enää hilata lauta alas. Ei uskoisi miten vahvasti kuiva, reilu parimetrinen lauta pistää vastaan! Ihan tosissaan vedimme narusta ja kyllähän se sieltä tuli, mutta vielä piti saada se väännettyä lavan alle jottei se karkaisi saman tien pintaan. Ensimmäinen hengästyshuippu oli saavutettu!

Mittoja kirjoituslevyllä

Kirjoituslevylle piirretyn suunnitelman mukaan aloimme sahata sopivan mittaisia laudan pätkiä. Ensimmäinen laudanpätkä ei jäänytkään "verstaalle", vaan singahti pintaan ennen kuin ehdimme kunnolla edes reagoida. No naurattamaanhan se alkoi, ja maskiin tulvi vesi. Sahaus totisesti hengästyttää, joten vuorottelimme. Ihmeen hyvin saha kuitenkin luistaa, kun vesi huuhtoo purut pois. Laitoimme sahatut kappaleet työtason alapuolelle, josta ne sitten yksitellen naulattiin toisiinsa. Suski rohkeana tyttönä piti naulasta kiinni ja antoi minulle vasaran. Sormet olivat kovilla, sillä naulaan osuminen oli ihan yhtä sattumanvaraista kuin rannassakin. Ja taas naurettiin! Ennenkuin pönttö alkoi edes etäisesti pönttöä muistuttaa, emme voineet toisiimme katsoa, naurukohtaus jäi niin vahvasti päälle.

Pöntön nimikoiminen olikin toinen juttu. Puukolla yritin kaivertaa nimeä pöntön kattoon, mutta se muistutti lähinnä itsemurhan suunnittelua. Aikani nyhersin, kunnes sivusilmällä vilkaisin Suskia joka ojentaa kynää... Ja jälleen naurettiin. Pönttö siis valmistui, ja ilmaa oli jäljellä juuri niin vähän että rantaan sukeltaminen oli poissuljettu. Ok? Ok! Ylös! Nauru kuului rantaan saakka, kun saimme päät pinnan yläpuolelle. Että voikin olla hauskaa! Rakennustarkastaja tuskin pönttöämme hyväksyisi, mutta on siinä ainakin hyvin tuuletettu alapohja.

Lounaan ja säiliöiden täytön jälkeen oli vuorossa suunnistusta pinnan alla. Ruuskasen Pertti opasti ensin kompassin käyttöä kuivalla maalla Sumppurannaksi nimetyllä paikalla. Rantaveteen oli viritetty 50 m mittainen naru, jonka vierellä uiden tulisi laskea potkuparit tuolle matkalle mennen tullen, josta keskiarvo ratkaisee. Potkuparimittauksen jälkeen otimme Petrin kanssa suunnan ykkösrastille laiturin päästä.

Rastit oli pohjaan ankkuroituja poijuja, jotka kirkkaassa vedessä piti erottaa hyvinkin. Uusi suunta olisi kirjattuna levylle poijuköydessä, mutta pintaankin sai tulla tsekkaamaan uuden suunnan jos siltä tuntui ja korvat jojoilun kestävät. Petri suunnisti ja minä laskin potkupareja ja ensimmäinen rasti löytyi helposti. Nousimme pintaan, sillä halusin pinnassa tarkistaa uuden suunnan. Naruhässäkkä oli melkoinen, sillä selkäpoijun naru, rastipoijun naru ja parinaru sotkeentuivat toisiinsa ihan pyytämättä. Hetki meni selvitellessä...

Tehtävä OK

Kompassisuunta otettiin kakkosrastille, Petrin keskittyessä potkuparien laskemiseen. Syvyyttä rastien välillä oli niin paljon ettei pohjaa erottanut. Se teki suunnistamisesta vaikeaa, sillä nosteenhallinta ilman referenssiä on vasta-alkajalle haasteellista. Sekä nosteenhallinnan että suunnan säilyttäminen onkin jo mission impossible, eikä aikaakaan kun tunsin miten kanisteria selässäni kiskottiin rivakasti. Totesin että huti tästä oli tullut. Ei kun ylös ja uusi suunnantarkistus. Matka jatkui ja löytyihän se rasti sieltä. Onneksi laitepakettiin oli narulla kiinnitetty poiju, jotta Pertti pääsi veneellä hätiin kun pinnalta näki minne olimme suuntautumassa. Muutoin olisimme päsäyttäneet terminaalirantaan.

Rata saatiin enemmän ja vähemmän menestyksellä suoritettua loppuun. Päätin lopuksi yrittää vielä neliösuunnistusta, parinani pelkkä laitepakettiin kiinnitetty kanisteri. Viimeinkin alkoi suunnistaminen tuottaa jonkinlaista tulosta. Ottaessani viimeistä suuntaa huomasin pohjassa makaavan soutuveneen hylyn. Päätin käydä kurkkaamassa lähempää, mutta yllättävän kova vastus on kymppilitrainen kanisteri. En päässyt paria metriä lähemmäsvaikka miten pyrin. Made kurkki reunan alta, sen erotti ylempääkin, sillä veden kirkkaus ja valoisuus on täällä aivan omaa luokkaansa. Tällä viimeisellä neliön suoralla suuntima vähän kärsi pyrkiessäni hylylle, mutta melko lähelle laituria kuitenkin päädyin.

Iltasukellukselle oli mahdollista vielä päivällisen jälkeen lähteä. Tunnelilavalta pienen uintimatkan päässä on kelo pohjassa pystyssä. Sovimme Suskin kanssa että käymme naulaamassa aamulla rakentamamme pöntön sinne, kodiksi jollekin puolisukeltajalle. Aurinko oli vielä korkealla, pilvet pysyneet loitolla koko päivän ja tuuli oli niin tyyntynyt että mäkäräisetkin uskaltautuivat rantaan. Valitettavasti. Porasimme pöntön etuseinään oviaukon ja naulasimme poikkilaudan pöntön takaseinään, josta sitten naulaisimme kokonaisuuden keloon kiinni. Sukelsimme tunnelilavalle, Suski kuljetti pönttöä mukanaan.

Puuta vedessä

Lavalta otin mukaan vasaran ja nauloja. Kelo löytyi melko helposti saamamme suunnan ja hyvän näkyvyyden ansiosta. Haasteellisempaa oli kuljettaa kaikki ne tavarat mukana. Erityisesti pönttö pyrki pintaan sinnikkäästi, mutta Suski taisteli vastaan menestyksellä. Kelon latva on vain metrin syvyydessä, pohja on kuudessa metrissä. Siinä tanner pölisi ja kelo huojui kun asensimme pöntön keloon kiinni. Ilma hupeni siinä määrin että oli syytä suunnata rantaa kohti. Potkutekniikkamme, tai pikemminkin sen puutteellisuus kertoi kyllä suunnan mihin lähteä, sellaiset pölypilvet oli paluusuunnassa.

Iltapalaa oli tarjolla Jatkonsalmessa ja meneillään naisten saunavuoro. Mikäs sen mukavampaa! Kolmen sukelluksen päivä sopi hyvin päättää saunaan, uimiseen ja kokemusten vaihtoon päivän sukelluksista muiden ryhmien kanssa. Kämpällä päätin päivittää lokikirjan, mutta heräsin vähän puolen yön jälkeen naama kirjaan liimaantuneena. On tämä sellaista aktiivitoimintaa ettei unettomuudesta ainakaan tarvitse kärsiä.

Leiripäivien sukellukset sujuivat samaan henkeen erilaisten tehtävien parissa: sompailtiin tehtäväradalla, tehtiin etsintä- ja nostoharjoituksia ja oli mahdollisuus myös sukeltaa syvällä. Kouluttajan sai mukaansa, kuka halusi. Minä ainakin! VA-tehtävistä suoriutuminen oli helppoa jo aikaisempien leirien aikana rakennettuja lavoja hyväksikäyttäen (3m, 6m, 12m, 20m, 33m ja 9m:n tunnelilava) Pohja ei niin pölise. Öllörin huippunäkyvyyden ja valoisuuden ansiosta sain räpsittyä digipokkarillani kuvia ahvenparvista, liekokeloista ja venehylyn alla majailevasta matikastakin. Nosteenhallintaa toki pitää kuvatessa reenata...

Nuotiolla

Aamun oppituntien lisäksi oli myös iltaohjelmaa, mm laitehuoltoklinikka, jossa opin mitä voin ja mitä kannattaa tehdä regulle huolto/korjaustoimenpiteenä. Niinikään iltaohjelmaan kuului myös yksi sukellukseton ilta. Silloin tehtiin poronluusta ja -nahasta leirimuistoja, painettiin T-paitoja, kisailtiin ryhmittäin, nuotiolla paistui makkarat ja muurikkalätyt ja rantasauna lämpesi, kuten kaikkina muinakin iltoina.

Hoscar-gaala oli muodostunut leirin päätösperinteeksi vuosien aikana. Siinä julistettiin leirikisan voittajaryhmä. Kisakriteerit ovat vuosien varrella olleet monimuotoisia aina tehtäväradasta lyhytelokuvan tekemiseen saakka. Nyt leirikisa oli kolmeosainen, koostuen suunnistuskilpailusta, illanvieton "urheilukisasta" ja viimeisen päivän avovesikisasta. Hoscar-pysti, joka on yhdistelmä keloa ja lyijypainoa, on kulkenut ympäri Suomea jo monta vuotta ja palaa taas heinäkuussa Hossaan uudelleen kisattavaksi. Mukana kulkee "vieraskirja" jossa on voittajat perusteluineen kirjattuna.

Leiriviikko vilahti ohi ihan hujauksessa ja kehittymiseni sukeltajana huomasin itsekin, ilmankulutuksen pienentyminen ja nosteenhallinta selkeimpinä merkkeinä. Auton keula kohti eteläsuomea, mukana hurjasti kokemusta, paljon uusia sukelluskamuja ja mieltä lämmitti leirin aikana kehittynyt Hossan henki. Tämä valtakunnallinen, kaikille sukeltajille koulutuksesta, seurasta ja kokemuksesta riippumaton leiri on sukellustietoja ja -taitoja yhdistävä paikka. Ensi vuonna uudelleen!


©2017 Sukellus-Hossa ry.

Valid CSS! Valid HTML 5